19.1. Ko Tarutao

Aamulla Oscari lähtee taas pyöräilemään. Olen juuri aikeissa lähteä kävelemään tietä pitkin seuraavalle rannalle, Ao Molae:lle, kun rannalla asusteleva italialainen heppu tulee vonkaamaa minua mukaansa läheisille kallioille ja lupaa näyttää mistä Ao Molaelle pääsee rannan kautta. Kävelemme siis rantaa pitkin ja näemme pari valtavaa, rantaan ajautunutta meduusaa. Suurin on n puolimetriä halkaisijaltaan. Italialainen arvelee, että se painaa n 15 kiloa. Eipä todellakaan olisi kiva jäädä tuon otuksen lonkeroihin uintiretkellä!

Kalliot ovat hienot – rannassa on ikään kuin korkea holvi, jonka pohja on rantahiekkaa. Mutta alan olla jo kurkkuani myöten täynnä italiaanon idioottimaista lässytystä. Tuskin minkään muun kansan miehet ovat yhtä täynnä hevon peetä kuin italialaiset miehet?! Hankkiudun eroon tyypistä ja jatkan matkaani seuraavan rannan poikki ihan omassa erinomaisessa seurassani…

Minisimpukoita on rannalla kasapäin. Hiekka vain ei ole valkoista, vaan harmaata ja lähes savea. Rannan päässä kuljen italialaisen ohjeiden mukaan pienen joen uomaa pitkin tielle. Joen pohjan mudassa möyrii pieniä puolikaloja (pitää tarkistaa oikea nimi myöhemmin), sellaisia sammakkoeläinten kantamuotoja, jotka vaeltavat savessa evien varassa ryömien ja hengittävät osittain ihon kautta.

Tietä pitkin on vain lyhyt matka Ao Molaelle. Se on meidän rantaamme pienempi, mutta vielä kauniimpi. Paikka muistuttaa hyvin paljon Ko Mukia sellaisena, kuin sen edelliseltä matkalta muistan. Uusia ja siistejä bungaloweja on puiden varjossa kourallinen. Kaareva valkoinen hiekkaranta päättyy korkeisiin kallioihin molemmilla reunoilla. Rannalla on minun lisäkseni vain yksi nainen ottamassa aurinkoa. Vesi on täällä paljon puhtaampaa kuin meidän rannalla, mutta ei kuitenkaan kirkasta turkoosia kristallia kuten Adangilla. Palmut varjostavat rantaa ja niiden takana auringossa hehkuva vihreä viidakko nousee ylös pystysuoraa seinämää. Täälläkin näen kämmenen kokoisen meduusan rantavedessä.

Kävelen takaisin tietä pitkin viidakon halki. Toivoisin näkeväni pellen naamaisia makakeja ja pikkuisia peuroja, joita Oscar on nähnyt eilen pyöräillessään. Minun seuranani on kuitenkin vain suuria värikkäitä perhosia. Ihmisiä ei näy lainkaan. Tie kulkee yli korkean harjanteen. Onneksi aurinko on pilvessä, sillä kapuaminen ilman auringonpaahdettakin on aika rasittavaa. Lähellä majapaikkaamme pari apinaa kaivelee hartaudella ketsuppia ulos varastamastaan ketsuppipullosta.

Iltapäivän vietän jälleen riippumatossa läppärin kanssa photoshopin saloihin perehtyen. Kun Oskar illalla liittyy seuraani tutkailemme hetken aikaa riippumattoni alla saalistavia muurahaisleijonia. Ne asuvat hiekan sisällä ja kaivavat hiekkaan suppilon muurahaispyydykseksi. Kun pahaa-aavistamaton muurahaisparka lipsahtaa suppiloon, viskoo muurahaisleijona hiekkaa sen niskaan, kunnes muurahainen valuu suppilon pohjalle suoraan muurahaisleijonan kitaan. Testaamme tätä tiputtelemalla pikku muurahaisia suppiloihin.

Oscar on käynyt päivällä kilpikonnarannalla. Se on kuulemma hieno – kolme kilometriä pitkä täysin tyhjä valkoinen hiekkaranta. Olisi mukavaa käydä sielläkin, mutta minulla alkavat päivät käydä vähiin täällä.