24.-25.1. Manila - Helsinki

Nyt on aika avata ovi Narniaan, jossa paha lumikunigatar hallitsee ja maan peittää ikuinen pimeys ja kylmyys. Muutamassa viikossa muutun taas takaisin toimisto olmiksi… Uh.

Olen kentällä enemmän kuin aikaisin. Onneksi on läppäri seurana. Myös Guanzhoun kentällä joudun odottelemaan kahdeksan tuntia. Sitten yölento ja vielä lisää odottelua Amsterdamin kentällä. Tämän rumban jälkeen alan ollakin jo ihan valmis kotiutumaan. Helsinki-Vantaalla kuiva sisäilma tuntuu siltä kuin olisin lyönyt nenäni johonkin. Iho muuttuu jo samana päivänä kuivaksi kuin pergamentti ja flunssan taisin saada jo lentokoneen ilmastoinnista. Onneksi sisko on tullut vastaan kentälle talvitakin kanssa. Ja keramiikkakipotkin säilyivät koko matkan ehjänä.

Kaikista alkumatkan hankaluuksista huolimatta reissuun mahtui paljon hyviä hetkiä. Ja kaksikuukautta tuntui paljon pidemmältä ajalta kuin jos saman ajan olisi viettänyt. Tosin siinä ajassa ehdinkin koluta melkoisen määrän saaria ja matkustaa paljon pidemmälle kuin alun perin suunnittelin. Thaimaa on edelleen suosikkejani, siellä oli yksinkertaisesti ihanaa. Filippiineillä parhaita hetkiä olivat illat Coral Cayssä ja JJ:ssä hyvässä porukassa, Bantanayan rauhallinen saari ja  Manilan söötit antiikkiliikkeet. Taifuunikin oli omalla tavallaan kiinnostava kokemus. Singaporessa voisi kuvitella jopa asuvansa. Mutta ainoa paikka planeetalla jonne haluaisin palata uudestaan lomailemaan on edelleen Thaimaan saaristo. Voisin viettää siellä pari kuukautta lisää, vaikka heti.

23.1. Manila

Lento Manilaan saapuu Clarkin lentokentälle yhden aikaan aamuyöstä. Kiirehdin viimeiseen bussin ja ajelen parin tunnin matkan Manilaan. Ilman nukahtamislääkkeitä ei ole mitään toivoa, että saisin nukuttua bussissa. Mutta koska nukuin edellisen yön niin makeasti niin ei edes hirmuisesti väsytä. Perillä Manilan Pasay:ssa jaan taksin samalla bussilla tulleiden parin norjalaisen tytön ja yhden malesialaisen pojan kanssa. Malesialaisen houkutteleminen samaan taksiin on taktinen veto: selviämme paljon vähemmällä sählingillä kun taksikuskit luulevat, että olemme liikkeellä paikallisen kanssa. Taksikuskille paljastuu vasta kun olemme jo liikkeellä ja hän on jo laittanut mittarin päälle, että seuralaisemme ei puhukaan paikallista kieltä (Filippiineillä tosin on n 100 eri kieltä). Siinä vaiheessa hän haluaakin kinuta 50 pesoa turistiextraa mittarilukeman lisäksi. No, se on aika vähän kuitenkin.

Hiukan neljän jälkeen aamuyöstä olen vihdoin perillä Mr George Clooneyn suosittelemassa Mabini Mansionissa, josta olen varannut huoneen. (Muistan taas, että kivojakin italiaanoja on olemassa.) Hotelli ei ole enää ihan uusi, mutta kuitenkin ihan siisti ja tyylikäs. Lisäksi saan huoneeni heti, vaikka olen alun perin ilmoittanut saapuvani vasta kahdeksan aikaan illalla. Tuskin Suomessa olisi onnistunut ennen kello viittä aamuyöstä ilman lisämaksua? Tämän tyyppiset jutut vain toimivat Aasiassa joustavammin. Tähän kohtaan pitänee myös todeta, että kaikista alkumatkan vastoinkäymisistä huolimatta en muista, että kukaan paikallinen olisi ollut töykeä minua kohtaan koko aikana. Ei edes silloin kun minä itse olen ollut kärttyinen ja töykeä. Epämiellyttävää kohtelua olen saanut vain toisilta turisteilta, ja sitäkin aika vähän.

Huoneeni yhdennessätoista kerroksessa on hulppea, kaksi huonetta ja keittiö sekä parveke, josta näkyy vähän mertakin (1800 pesoa / 37 euroa). Tasot ovat graniittia ja  kahdella seinällä on puisten kaihtimien peittämät ikkunat. Tuuperrun sängylle ja nukun puoleen päivään. Kun herään lähden etsiskelemään kelvollista ruokapaikkaa. Kävelen tunnin verran ympäriinsä Manilan yleiselle rähjäisyydelle nyrpistellen ja kaoottisen liikenteen joukossa puikkelehtien ennen kuin kelpuutan meren rannalla olevan japanilaisen Kokoro ramen-ravintolan (Kokoro). Ruoka on erittäin hyvää, tosin myös kallista (550 pesoa / 10 euroa ramen plus sushi).

Paluumatkalla hotellille havaitsen, että samalla kadulla eli Mabini Streetillä on lukuisia pieniä antiikkiliikkeitä. Olen tähän saakka onnistunut välttymään matkamuistorihkamalta, mutta nämä kaupat osuvat herkkään kohtaan… Mukaan lähtee pieni palawanilainen punottu kannellinen kori, singaporelainen keramiikkalautanen ja Filippiineiltä löytynyt 500 vuotta vanha ming-dynastian aikainen keraaminen puuterirasia. Voi olla, että kyseessä on kopiorihkama, mutta esineet ovat joka tapauksessa erityisen kauniita. Mieli olisi vielä tehnyt ming-dynastian aikaista hylystä nostettua kaunista keramiikkahevosta ja 1000 vuotta vanhaa pientä kiinalaista pulloa. Ihan rajattomasti keramiikkaa ei kuitenkaan saa käsimatkatavarana kulkemaan eivätkä nämä kapistukset nyt aivan ilmaisiakaan ole. Ja tarkemmin ajatellen kotona taitaa jo olla kaiken maailman muistoesinettä enemmän kuin tarpeeksi.

Hieron kauppoja pienessä sympaattisessa antiikkiliikkeessä hyvän aikaa. Kun myyjätär pakkaa ostoksiani takahuoneessa päädyn kuuntelemaan nurkassa istuskelevan, oman ilmoituksensa mukaan 90-vuotiaan australialaisherran juttuja. En tiedä onko hän nyt aivan yhdeksääkymmentä, mutta selvästi ikää on jo huomattavan paljon. Herra on ikäisekseen todella hyvässä kunnossa ja matkustelee itsekseen ympäriinsä edelleen. Ja paljon hän onkin matkustanut. Saan kuulla pitkän pätkän tarinaa siitä, kun hän ”a few years back” ajeli polkupyörällä Chilestä USAan Pan American Highway:ta pitkin. Atacamassa hänellä oli nahka vallan kuoriutunut kasvoista auringon paahteessa, Guatemala oli ihastuttava, Belizeen hän oli jymähtänyt jonkun paikallisen naisen nurkkiin kuukaudeksi ja Kaliforniassa poliisi oli heittänyt papan putkaan. USA:ssa hän oli kierrellet pitkään samalla reissulla, mutta siellä kuulemma suhtaudutaan kovin nuivasti moottoritien reunaa pyöräilevään aussituristiin. Minulla on oikein viihtyisää siinä istuskellessa, mutta saa nähdä, onko paketeissani mitään antiikkilautasia ollenkaan, kun en muistanut pitää myyjättäriä silmällä…

Shoppailusession jälkeen minulla on vielä jonkin verran pesoja jäljellä. Lähellä hotellia on asiallisen näköinen hierontaputiikki. Sinne siis. Runsaan tunnin ruotsalainen hieronta sekä intialainen päähieronta vie minut seitsemänteen taivaaseen. Hintaa seitsemisen euroa, eli euron per taivas, ei hullumpaa. Tosin meren ääni tulee kaiuttimista eikä ikkunasta niin kuin Bantayanin saarella. Illalliseksi lisää omaperäistä sushia (www.tempurajapanesegrill.com) sekä viereisestä liikkeestä kylmää maitoteetä taiwanilaiseen tyyliin litsihyytelökuutioilla (Cobo). Kaikissa paikoissa palvelu on hyvin ystävällistä. Niin onnistunut iltapäivä tänään, että voisin melkein pitää Manilasta. Täytyy vain sulkea silmät kadulla pahvinpalan päällä nukkuvilta pikkulapsilta, hotellia vastapäätä hengailevilta baaritytöiltä, ja parvekkeen ovesta näkyvältä erityisen rumalta kerrostalokolossilta.

22.1. KL - Manila

Aamuvarhaisella varaan huoneen Backhomesta. Huone luvataan minulle kuitenkin vasta puolen päivän jälkeen. Sammun Backhomen aulan sohvalle ja herään vasta ehkä joskus kymmenen jälkeen, ja alan työstää valokuvia läppärillä. Kunnolla tulen tajuihini kuitenkin vasta puolenpäivän aikaan. Muista, että eilen rajan ylityksen jälkeen olin jo ottanut nukahtamislääkkeen, kun pysähdyimme tienvarsiravintolaan syömään. Söin kaksi kasvisruokaa hintaan 40 bathia ja palasin bussiin, jonka jälkeen jostain ihmeen syystä otin vielä puolikkaan nukahtamislääkettä lisää, vaikka yksi tabu on jo sekin minulle hiukan liikaa.

Minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, mihin paikkaan bussi on minut aamuyöstä jättänyt Kuala Lumpurissa ja miten oikein olen suoriutunut Backhomeen. Taksilla kaiketi? Ja ilmeisesti maksanut käteisellä? Ei mitään käsitystä paljonko olen taksista maksanut. En ilmeisesti liikaa, koska rahaa on vielä jäljellä, eikä sitä edes paljon ollutkaan, Malesian ringetteinä. Hostellinkin olen jo maksanut visalla tullessani. Siitä on sentään hämärä mielikuva. Minulle on käynyt näin ennenkin somnor-tablettien kanssa… Toimin kyllä täysin rationaalisesti, mutta jälkeenpäin muisti on täysin pyyhkiytynyt. Pitäisi varmaan lopettaa nämä yöbussimatkailut kokonaan. (Ja anteeksi äiti taas.) Mutta olen sentään nukkunut hyvin. Iltapäivällä, kun vihdoinkin saisin huoneen, olen pirteä kuin peipponen. Ei kuitenkaan huvita lähteä mihinkään, vaan istun läppärin kanssa Backhomen kahvilassa Lokl:issa näpertelemässä valokuvien kanssa.

Lähden hyvissä ajoin bussilla lentokentälle. Hyvä juttu, sillä olin taas unohtanut siirtää kelloa. Malesia kun kuuluu eri aikavyöhykkeeseen kuin Thaimaa. Sitä paitsi kenttä on todella kaukana Kuala Lumpurista, yli tunnin ajomatkan päässä moottoriteitä pitkin keskellä öljypalmupeltoja. Tässä maassa ei ilmeisesti kanneta huolta elintarvikeomavaraisuudesta? En ole nähnyt ainuttakaan peltoa Malesiassa, pelkkää öljypalmurivistöä loputtomiin. Kuala Lumpurin keskiluokkaiset lähiöt ovat silmiinpistävän uusia ja siistejä, identtisiä taloja sotilaallisissa riveissä. Kentällä kuitenkin vallitsee perusaasialainen lievä kaaos. ”Portit” koneeseen ovat vieri vieressä ja niillä pitää näyttää kyseisen kohteen lentolippu, mutta portin takana kentällä kaikki päätyvät kuitenkin samaan jonoon uudelleen riippumatta määräpäästä. Ulkona AirAsian punaisten lentokoneiden seassa pomppii matkustajia ja matkalaukkuautoja sikin sokin. Löydän kuitenkin oman koneeni ja pääsen lennolle ilman suurempaa sähläystä. Vain villahuivini unohtuu odotussalin penkille.  

21.1. Tarutao - Hat Yai - Malesia

Tänään alkaa pitkällinen ja mutkallinen paluu kotiin. Vielä aamiaispöydässä Maximo yrittää parhaansa mukaan vakuuttaa minua siitä, että kotiin palaaminen on huono idea. ”Don’t go back. Come with me to Uruguay!” hän sanoo. Siellä olisi kuulemma 600 kilometriä tyhjää hiekkarantaa.  Oscaria naurattaa. Mutta pitää laittaa mietintään tuo Uruguay. Sitä ennen pitänee mennä espanjan kurssille… Nyt kuitenkin Suomeen. Hampaastani on taas irronnut palanen ja paikkautan sen ehkä mieluiten kotimaassa, vaikka luotto ainakaan Oralin palveluihin ei ole kovin korkealla.

Kun teemme check out:ia kysyy oscar managerilta ”Where is the horny Italian! I would like to say good bye to him.” ”He is probably running after some female monkey” naureskelee manageri. Italiaano on kuulemma jo kolmentoista vuoden ajan palannut tänne joka talvi metsästämään turistityttöjä. Jos siis joskus matkustatte Ko Tarutaolle niin muistakaa varoa himokasta italialaissetää…

Lähdemme lautalla Pak Baraan. Se kulkee lähes yhtä lujaa kuin speed boat, mutta hinta on todennäköisesti paljon halvempi. Olen maksanut lipun jo etukäteen. Istun lautan katolla ihailemassa Tarutaon metsän peittämää silhuettia. Näen matkalla neljä jättimäistä meduusaa vedessä. Ovat mitä ilmeisemmin hyvin yleisiä täällä. Jos kämmenen kokoinen meduusakin polttaa todella kipeästi, en todellakaan halua tutustua noihin jätteihin lähempää.

Satamassa sanomme tunteelliset hyvästit Maximolle ja kiirehdimme oman oppaamme perään. Odottelen minibussiani matkatoimistossa ja hyvästelen myös Oscarin, joka lähtee pohjoiseen Ko Mukille. Kun minun minibussini vihdoin saapuu on vuorossa iloinen jälleennäkeminen: Maximohan se siellä istuu täyteen ahdetussa autossa. Hän antaa minulle paikkansa ja haluaa istua vieressäni lattialla. Jossain vaiheessa hänelle sentään löytyy paikka pussin etupenkiltä. Nyt minun latinokiintiö alkaa olla jo täynnä!?

Hat Yay:ssa samaa matkaa tullut kaveri kysyy, mistä olen kotoisin. Hänkin on suomalainen ja kuulemma minä näytän selvästi suomalaiselta. No, tämä Timo tällä kertaa onnistui huijaamaan minua ihan täysin – luulin miestä ruotsalaiseksi. Johtuisiko kauluspaidasta? Timo jää yöksi Hat Yai:hin mutta minä jatkan illalla yöbussilla Kuala Lumpuriin. Aikaa on kuitenkin yli neljä tuntia. Käymme jollain pikkukujalla syömässä nuudelikeittoa (40 bath), jälkiruuaksi vesimelonia, friteerattuja banaaneja ja miniananaksia. Harhailemme ympäri ei-niin-viehättävää keskustaa ja käymme tutkailemassa kiinalaista buddhalaista temppeliä. Siellä on rentomeininki: temppelin sisään on pysäköity auton, ja alttarin edessä makailee kulkukoiria.

Päätämme jatkaa vielä seuraavallekin temppelille, kun se kartan mukaan näyttäsi olevan ihan lähellä. Välillä pysähdymme sievään pieneen coffee shopiin juomaan jääkahvin ja vihreän jääteen (maidolla, kermavaahdolla sekä vihreällä siirapilla tuunattuna!). Kävelemme hyvän matkaa ja kun tutkin uudelleen karttaa, huomaan merkinnän This map is not in scale. Jaaha, taas tuli tehtyä tämä sama virhe… Thaimaan buddhalainen temppeli kuitenkin vihdoin löytyy. Se on kaunis, paljon kauniimpi kuin kiinalainen temppeli. Värillisistä peilin paloista tehdyt mosaiikit ja kullatut koristeet kimaltelevat. Oranssiin pukeutunut munkki soittaa kumeasti suurta kelloa. Temppeli alue on suuri ja alueen perällä vietetään hautajaisia. Ihmiset syövät ateriaa arkun äärellä.  Peräälä on myös munkkien asuntola, jonka parvekkeilla roikkuu rivissä oransseja kaapuja kuivumassa. Tämänkin temppelin piha on täynnä koiria, kissoja ja kanoja pikku tipuineen. En ole ottanut kameraa mukaan koska kävelimme. Timo lupaa lähettä omat kuvansa minulle.

Puoli seitsemältä nousen suureen ilmastoituun bussiin. Rajan ylitys on klo yhdeksän ja sen jälkeen nappaan nukahtamislääkkeen, mistä johtuen nukun tukevasti välillä heräilemättä.

20.1. Ko Tarutao

Oscar yrittää kovasti nukkua pommiin, mutta minä herään taas jo seitsemältä. Kymmentä vaille kahdeksan kiskon Oscarin ylös, sillä kahdeksalta lähdemme käymään krokotiililuolalla. Siellä on joskus asunut suolaisen veden krokotiileja, mutta ne on ilmeisesti tapettu sukupuuttoon. Vuokraamme longtail boatin parin saksalaisen kanssa, jolloin hintaa jää 150 bathia per nenä. Ajamme jokea pitkin saaren sisäosiin magroven läpi, kunnes saavumme luolan suulle. Luolaan mennään kajakeilla. Jaamme oscarin kanssa homman niin, että Oscar meloo ja minä otan kuvia Oscarin vedenpitävällä kameralla. Tämä luola on iso, katto on korkealla ja tippukivet kimaltavat otsalamppujemme valossa. Melomme syvälle luolaan kunnes tulemme luolan toiselle suu aukolle. Palaamme takaisin samaa reittiä. Luolan katto on täynnä lepakoita, ainakin kahta eri lajia. Niiden kaikuluotain sirisee korvissa. Kaiku saa äänen kuulostamaan siltä, kuin ääni tulisi kivien sisältä. 

Lounaan jälkeen yritän ottaa hetken aurinkoa, mutta on aivan liian kuuma, vaikka tuuleekin hiukan. Valkoinen rantahiekka on polttavaa. Uiminen olisi kivaa, mutta olen huomannut rannalla ensiapupisteen meduusan polttamien varalta enkä todellakaan aio enää mennä veteen. Ripustaudun siis taas puun varjoon riippumattoon.

Illalla syön illallista Oscarin ja espanjalaisen (alun perin Urugualaisen) Maximon kanssa. Maximon englanti on lähes yhtä olematon kuin minun espanjan taitoni, joten pojat puhuvat espanjaa ja minä keskityn syömiseen. Sen verran Maximo on kuitenkin  aiemmin kertonut, että hänellä on joskus ollut suomalainen tyttöystävä. ”Love of my life!” kuulemma. Kysyin että mitä oikein tapahtui ja Maximo sanoo, että hänen maksansa ei kestänyt suhdetta…

Ruuan jälkeen Maximo katsoo minua sinisillä silmillään tiukasti ja haluaa, että jään hänen kanssaan Thaimaaseen kuukaudeksi ja muutan sitten hänen luokseen Barcelonaan. ”Love at first sight!” hän ilmoittaa, ”Please don’t go!”. Pidän ehdottomasti paljon enemmän tästä espanjalaisesta tyylistä kuin italialaisesta. Koska palaaminen Suomeen ei todellakaan houkuta, saattaisi tarjous olla oikeasti kiinnostava, mutta en ehkä ole ihan valmis tällaiseen lähinnä viittomakieleen perustuvaan suhteeseen… Oscar sen sijaan haluaisi kuvan itsestään halaamassa söpöä pikku villisikaa, mutta villisika ei halua tulla halatuksi.

Loppuillasta päädyn keskustelemaan musiikkifestivaaleista berliiniläisen Nadinen kanssa. Berliinissä on kuulemma joku klubi joka on auki viikonloppuisin yhtä soittoa perjantaista maanantai aamuun. Saan musiikkisuosituksia:

-Berling calling soundtrack

-Boilerroom.tv

-http://www.fusion-festival.de 

19.1. Ko Tarutao

Aamulla Oscari lähtee taas pyöräilemään. Olen juuri aikeissa lähteä kävelemään tietä pitkin seuraavalle rannalle, Ao Molae:lle, kun rannalla asusteleva italialainen heppu tulee vonkaamaa minua mukaansa läheisille kallioille ja lupaa näyttää mistä Ao Molaelle pääsee rannan kautta. Kävelemme siis rantaa pitkin ja näemme pari valtavaa, rantaan ajautunutta meduusaa. Suurin on n puolimetriä halkaisijaltaan. Italialainen arvelee, että se painaa n 15 kiloa. Eipä todellakaan olisi kiva jäädä tuon otuksen lonkeroihin uintiretkellä!

Kalliot ovat hienot – rannassa on ikään kuin korkea holvi, jonka pohja on rantahiekkaa. Mutta alan olla jo kurkkuani myöten täynnä italiaanon idioottimaista lässytystä. Tuskin minkään muun kansan miehet ovat yhtä täynnä hevon peetä kuin italialaiset miehet?! Hankkiudun eroon tyypistä ja jatkan matkaani seuraavan rannan poikki ihan omassa erinomaisessa seurassani…

Minisimpukoita on rannalla kasapäin. Hiekka vain ei ole valkoista, vaan harmaata ja lähes savea. Rannan päässä kuljen italialaisen ohjeiden mukaan pienen joen uomaa pitkin tielle. Joen pohjan mudassa möyrii pieniä puolikaloja (pitää tarkistaa oikea nimi myöhemmin), sellaisia sammakkoeläinten kantamuotoja, jotka vaeltavat savessa evien varassa ryömien ja hengittävät osittain ihon kautta.

Tietä pitkin on vain lyhyt matka Ao Molaelle. Se on meidän rantaamme pienempi, mutta vielä kauniimpi. Paikka muistuttaa hyvin paljon Ko Mukia sellaisena, kuin sen edelliseltä matkalta muistan. Uusia ja siistejä bungaloweja on puiden varjossa kourallinen. Kaareva valkoinen hiekkaranta päättyy korkeisiin kallioihin molemmilla reunoilla. Rannalla on minun lisäkseni vain yksi nainen ottamassa aurinkoa. Vesi on täällä paljon puhtaampaa kuin meidän rannalla, mutta ei kuitenkaan kirkasta turkoosia kristallia kuten Adangilla. Palmut varjostavat rantaa ja niiden takana auringossa hehkuva vihreä viidakko nousee ylös pystysuoraa seinämää. Täälläkin näen kämmenen kokoisen meduusan rantavedessä.

Kävelen takaisin tietä pitkin viidakon halki. Toivoisin näkeväni pellen naamaisia makakeja ja pikkuisia peuroja, joita Oscar on nähnyt eilen pyöräillessään. Minun seuranani on kuitenkin vain suuria värikkäitä perhosia. Ihmisiä ei näy lainkaan. Tie kulkee yli korkean harjanteen. Onneksi aurinko on pilvessä, sillä kapuaminen ilman auringonpaahdettakin on aika rasittavaa. Lähellä majapaikkaamme pari apinaa kaivelee hartaudella ketsuppia ulos varastamastaan ketsuppipullosta.

Iltapäivän vietän jälleen riippumatossa läppärin kanssa photoshopin saloihin perehtyen. Kun Oskar illalla liittyy seuraani tutkailemme hetken aikaa riippumattoni alla saalistavia muurahaisleijonia. Ne asuvat hiekan sisällä ja kaivavat hiekkaan suppilon muurahaispyydykseksi. Kun pahaa-aavistamaton muurahaisparka lipsahtaa suppiloon, viskoo muurahaisleijona hiekkaa sen niskaan, kunnes muurahainen valuu suppilon pohjalle suoraan muurahaisleijonan kitaan. Testaamme tätä tiputtelemalla pikku muurahaisia suppiloihin.

Oscar on käynyt päivällä kilpikonnarannalla. Se on kuulemma hieno – kolme kilometriä pitkä täysin tyhjä valkoinen hiekkaranta. Olisi mukavaa käydä sielläkin, mutta minulla alkavat päivät käydä vähiin täällä.

18.1. Ko Tarutao

Jätämme hyvästit Katrinille, joka lähtee kohti pohjoista. Minä ja Oscar jatkamme Ko Tarutaolle. Se on osa samaa kansallispuistoa, mutta paljon suurempi saari kuin Ko Adang. Pikavene matka on tällä kertaa melko pomppuinen. Veneen keula loikkii isoilla aalloilla. Istun ihan perällä lähellä moottoreita, joten säästyn pahimmalta höykytykseltä.

Majoitumme taas luonnonpuiston bungalowiin (800 b). Tästä on jopa suora näköala merelle. Tyhjää hiekkarantaa on ainakin kilometrin verran. Hiekka on valkoista ja pehmeää, se narskuu jalkojen alla. Meri vain ei ole yhtä kirkas ja turkoosi kuin ulommilla saarilla. Esitteessä varoitetaan lionfish:eistä ja rauskuista. Kun vielä rannalla näkyy pieniä meduusoja, niin uiminen ei juuri houkuttele. Ripustaudun jälleen riippumattoon rannalle puiden varjoon. Oscar vuokraa pyörän ja lähtee ajelemaan.

Illalla istun rannalla ja ihailen auringonlaskua. Tämä ranta on siihen tarkoitukseen aivan täydellinen. Ainoat veneet ovat pari purjevenettä. Meluisia pikkuveneitä ei ole täällä lainkaan.

Paikan ravintolassa pyörii puolikesyjä metsäsikoja. Ruoka ei ole kummoista ja hinnat ovat aika korkeat. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole. Syömme illallista parin sveitsiläisen seurassa. Toista ovat viime yönä bed bugs:it kiusanneet. Olen lievästi kauhuissani – en ole siihen kiusaan koskaan reissussa törmännyt, vaikka riesa on ilmeisesti aika yleinen. Nukumme kuitenkin hyvin, ilman ötökän puremia. Oscarilla on bed bug:seja vastaan suojakäsitelty lakanapussi, ja taidan lisätä sen myös omalle varustelistalleni. 

17.1. Adang

Lähdemme aamulla käymään Ko Lipellä varailemassa lippuja huomiselle. Syömme herkkuaamiaisen leipomossa, on jopa croisantteja. Liput järjestyvät, ostan lipun Ko Tarutaolle ja edelleen pikaveneellä ja bussilla Kuala Lumpuriin (yhteensä 1350 bathia / 37 euroa). En ole ostanut koko matkan aikana lainkaan matkamuistoja. Sillä verukkeella sorrun ostamaan turistirihkama koruja, ranne- ja nilkkakoruja. Varsinaisia traveller kliseitä ja olen tähän saakka saanut hillittyä itseni. Mutta nämä ovat ihan söpöjä.  Hukkaan yhden nilkkarenkaan jo sama päivänä. Himoitsisin oikeastaan matkamuistoksi suurta simpukankuorta, joita etenkin Filippiineillä oli joka paikassa tuhkakuppeina ja kukkapenkin koristeena. Se vain ei olisi kovin ekologista.

Istumme taas Thai Lady’s Pancake Shopi:ssa syömässä ja tappelen ennätyshitaan wlanin kanssa. Paikan pieni valkoinen kissa kipuaa yllättäen syliini nukkumaan. En ole mikään kissaihminen, mutta se ei tätä yksilöä näytä haittaavan.

Paluumatka Adangille ei järjestykään niin helposti kuin yleensä. Tuuli on yltynyt entisestään ja suurin osa taksiveneistä ei suostu lähtemään liikkeelle. Niemen toiselta puolelta, suojaisesta poukamasta, löydämme Ko Adangin vakiovenemiehet ja pomppuinen kyyti järjestyy, suolapärskeiden kera. ”Meillä on tällainen samanlainen Helsingissä, huvipuistossa” huikkaan Katrinille. Meno muistuttaa kovasti Linnanmäen Koskiseikkailua.

Iltapäivällä lisää laatuaikaa riippumatossa, kannettavan  seurassa. Sarvilinnut tuijottavat minua ylhäällä casuarinan oksalla suuri keltainen nokka kallellaan. Tänään on tuulen vuoksi lähes viileää. Pitäydyn silti bikineissä auringon laskuun saakka.

16.1. Ko Adang

Aamulla patikoimme läheisen harjanteen huipulle Oscarin kanssa. Jostain syystä lähden sandaaleissa, vaikka olen raahannut koko matkan ajan mukana trekkikenkiä juuri tällaista patikointia varten. Sandaalit ovat kaikkea muuta kuin hyvät kiipeilykengät. Rinne on jyrkkä ja kivikkoinen. Aurinkokin porottaa jo vaikka on vasta aamu, mutta onneksi sentään tuulee.

Takerrun bambuihin pysyäkseni pystyssä sandaalinläpsyköillä. Matka ei kuitenkaan ole kovin pitkä ja näköala ylhäältä on upea. Meri häviää siniseen usvaan kaukana horisontissa. Adangia ympäröivän merenpohjan hiekka ja korallit luovat saaren ympärille turkoosin pitsireunuksen. Long tail boatit kelluvat rannassa kuin pienet kipot. 

Alas laskeutuminen on vielä ylös kiipeämistäkin hankalampaa. Tulen alas kaikessa rauhassa hiljaksiin ja selviä ilman liukasteluja. Jonkun verran voimia kiipeäminen kuitenkin verotti ja olen aika väsähtänyt. Ripustan Lipeltä ostamani riippumaton rannan casuarina puihin. Siinä on hyvä torkkua päivän kuumimman hetken yli, kun aallot kohisevat rantaan ja merituuli keinuttaa mukavasti. Välillä käyn uiskentelemassa vuorovesivirrassa ja löhöilen hetken lämpimällä rantahiekalla. Lähellä kolme ruotsalaistyttöä ottaa aurinkoa yläosattomissa. Päätän myös heittäytyä naturalistiksi ja nappaan bikinien yläosan pois. Ihan hetkeksi vain – vitivalkoinen nahka ei kestä aurinkoa kovin montaa minuuttia. Sitten ryhdistäydyn ja siirryn läppärin kanssa riippumattoon väkertämään julkaisusarja-kurssin harjoitustyötä.

Käymme illallispöydässä Oscarin kanssa pitkällisen ja hyvin insinöörimäisen keskustelun erilaisista matkustushärveleistä, kuten onko Leatherman parempi kuin linkkuveitsi, tai myrskysytytin parempi kuin vedenkestävät tulitikut. Tämä on jatkoa jo aikaisemmille keskusteluille siitä, onko Kindle, iPad vai kannettava paras matkakumppani. Katrin, joka on matkustanut meistä eniten, ihmettelee huulipyöreänä, että miten hän onkaan tullut toimeen ihan ilman kaikkia mainittuja vimpaimia. Illalla mökillä hän naureskellen kaivaa esiin ainoan sähkökäyttöisen härvelinsä: sähköhammasharjan! Katrinilla on mukana myös kaksi eri frotee pyyhettä. Siitä huolimatta hänen laukkunsa painaa vain 16 kiloa. Minun on syytä tutkia varustelistaani kriittisellä otteella ennen seuraava reissua. Mutta sähköhammasharjaa  en ihan varmasti ota mukaan listalle.

****

Naapurimökin takaseinällä asuu mega-gekko. Satumme näkemään kun se tappelee ärhäkkäästi toisen hiukan pienemmän mega-gekon kanssa. Hävinnyt pienempi gekko hyppää pakoon päistikkaa alas katolta. Ei  ole elämä helppoa mega-gekkonakaan.

15.1. Ko Adang / Ko Bitsi (Ko Lek)

Haluaisin jatkaa vielä mökin varausta, mutta seuraava viikonloppu on jo täyteen buukattu. No, pitänee sitten tyytyä huoneeseen longhouse:ssa. Neljän hengen huone maksaa 400 bathia. Jos olisi kasassa neljä henkeä, hinta olisi 2,7 euroa per henki per yö. Kahden hengen teltan saa vuokrata hintaan 250 bathia. Telttailemaan voi lähteä jollekin muullekin rannalle. Se voisi olla hyvä vaihtoehto myös. Tai sitten siirryn Ko Tarutao:lle.

Olemme eilisen taksivenekuskin kanssa sopineet, että hän toimii kuskinamme tänään (1500 bath eli 13,5 euroa per nenä, emme tinkineet). Vuokraamme luonnonpuistosta snorkkelit (50 bath). Ajamme pohjoiseen reippaassa aallokossa pienelle autiolle saarelle, Ko Bitsi:lle. Siellä on täysin tyhjä hiekkaranta, ja valkoinen hiekka on ihanan pehmeää puuteria. Rannan toisessa reunassa on korallia ja snorklaamme jonkin aikaa aallokossa. Koralli ei ole erityisen upeaa, mutta kalaa on, myös hiukan isompia värikkäitä eväkkäitä. Näen valkoisia suurisilmäisiä kaloja, keltareunaisia kiekonmuotoisia kaloja, ison lehtikalan näköisiä kaloja, kaloja joilla on päässä suuri sininen kolmio, punamustia kaloja, pikkukala parvia, yhden mureenan… Pitää katsoa googlella myöhemmin mitä ne kaikki olivat. Piikkihirviöitä on täällä hiukan vähemmän kuin edellisellä snorklausreissulla.

Onnistun saamaan osuman huuleeni reippaan kokoisesta meduusasta. Kirvelee ilkeästi ja lopetan snorklaamisen siihen. Onneksi minulla on snorklatessa päällä paita, housut, lakki ja kengät, joten otus ei onnistu polttamaan nahkaani muualta. Katrin ja Oscarkin ovat snorklanneet tarpeeksi. Oscar on saanut hienoja kuvia vedenkestävällä kamerallaan.

Syömme rannalla puiden varjossa hedelmiä, keksejä ja pähkinöitä. Silloin rannalle ilmestyy toinenkin vene. Voi höh, tämä ei ole enää meidän ikioma rantamme, vaikka vene jääkin rannan toiseen laitaan. Jäämme silti rannalle, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli kiertää Ko Adang. Tämä on hienoin paikka koko reissullani, eikä minulla ole kiirettä minnekään. Täydellinen ranta – planeetalla tuskin on jäljellä montaakaan vastaavaa rantaa jolla ei ole asutusta. Olemme sitkeitä ja lopulta toinen vene lähtee pois. Meduusan polttamaan vaan koskee koko päivän.

Istun rantavedessä läträämässä. Hienon hiekan ja veden seos on kuin kermavaahtoa. Sillä voi mukavasti kuorruttaa käsivartensa ja jalkansa. Olisipa mökin patja näin pehmeä… Sitkeänä sissinä olen raahannut tännekin kannettavan mukaan ja teen iltapäivän hommia koneella puidenvarjossa.  Hiukan huonosti vain sopivat puuterihiekka ja tietokone yhteen.