14.-17.12. Siquijor

14.12.

Kalifornialaiset lähtivät jo eilen, kanadalaiset tänään. Matkustaessa on hiukan rasittavaa nämä jatkuvat jäähyväiset ihmisten kanssa, joita ei tule enää koskaan näkemään uudestaan.

Päätän pidentää oleskeluani täällä maanantaille. Olen kuitenkin hiukan alla päin siitä että Heather ja Joel lähtivät. Viihdyin heidän kanssaan niin hyvin. Nyt ei huvita lainkaan mennä istumaan baaritiskin ääreen tai jutella yhtään kenellekään… Kaiken lisäksi wlankaan ei toimi.

Syön taas illalla JJ:ssä Alexandren ja Roberton kanssa (poimin pojat mukaani Coral Cayn ravintolasta). Suomalaisekin ovat lähes selvänä tänään. Kinastelevat keskenään siitä, kannattaisiko Filippiineillä mahdollisesti tehdä muutakin kuin ryypätä.

15.12.

Tänään sähköt ovat poikki neljä tuntia vaikka Coral Cayssa on oma generaattori. Paikan omistaja David on käymässä Cebussa pari päivää, ja sen kyllä huomaa. Tänään sataa, ja moskiitot mellastavat päivälläkin. Sen kunniaksi nukun verkon alla puoleen päivään.

Illalla lähden Aexanren (Fr) ja Robertin (Ger) kanssa Coco Groveen illalliselle. Filippiinot ja Sarah esiintyvät siellä tänä iltana. Coco Grove on aika hieno paikka ja ruoka saaren parasta. Sarah laulaa oikein kauniisti Aishan. Illallisen aikana minulle tulee kuitenkin huono olo. Seuraavaan yön olen todella kipeä. Olen aikaisemmilla reissuillakin ollut joskus kipeä, mutta ole ikinä aikaisemmin oksentanut näin paljon ja rajusti. Vatsaan koskee ilkeästi.  En nuku koko yönä lainkaan. Aamulla raahaudun ulos huoneesta ja pyydän soittamaan lääkärin. Lääkäri ei kuitenkaan tee kotikäyntejä. Ajatuskin pomppuisesta automatkasta lääkäriin kääntää vatsaa. Makaan mielummin resortin sängyssä.

16.12.

Vatsakipu ei lopu koko päivänä, joten iltapäivällä haluan lääkäriin. Coral Cayn kuljettaja ajaa minut Siquijor Towniin sairaalan ensiapuun. Paikka näyttää ulkoapäin aivan hylätyiltä rauniotalolta. Voiko tämä edes olla toimiva sairaala? Sisältä paikka on aika painajaismainen… Lääkäri sentään on pätevän oloinen. Tiedän itsekin kärsiväni nestehukasta, joten suostun jäämään sairaalaan yön yli tiputukseen. Sairaalan hygieniataso vaan on sellainen, etten haluaisi edes syödä täällä, saati antaa tökkiä neuloja itseeni. Käytävät ovat täynnä epämääräistä, ruosteista rojua, seinät ovat likaiset ja joka paikassa muurahaisia ja moskiittoja. Kulkukissat tappelevat sairaalan käytävällä.

Saan yksityishuoneen, jossa on oma vessa. Sekään vaan ei ole järin viehättävä. Olisiko liian vaikeaa yrittää hiukan pestä nurkkia – edes joskus!? Sairaalan toiminta perustuu ajatukseen, että potilaalla on perhe mukana hoitelemassa asioita. Onneksi Coral Cayn ystävällinen kuski pitää minusta huolta ja käy ostamassa puhdasta vettä, lääkkeitä ja ruokaa. Jopa tippapullot pitää itse käydä ostamassa jostain. Tippa kuitenkin selvästi parantaa oloa, etenkin kun ei tarvitse yrittää väkisin juoda tai syödä, vaan voi antaa vatsan levätä rauhassa. Saan vihdoin nukuttuakin.

17.12.

Aamulla voin paljon paremmin. Vatsakipu on hävinnyt. Lääkäri haluaisi pitää minut tarkkailtavana vielä toisenkin yön, mutta minä en tosiaankaan halua olla täällä yhtään ylimääräistä minuuttia. Pyydän mieshoitajaa poistamaan tipan, koska neula on alkanut jomottaa. Yritän katsoa muualle, kun hoitaja laittaa laastaria. Miehen kynnet ovat pitkät ja todella mustat liasta. Jos tämä on filippiiniläisten sairaanhoitajien taso, niin kiitos en kaipaa niitä Suomeen töihin. Köyhyys ja resurssien puute on tietysti ongelma tällaisessa pikkusairaalassa, mutta se ei riitä selittämän tämän tasoista epäsiisteyttä. Jos paikka olisi hostelli niin en missään tapauksessa olisi suostunut täällä yöpymään likaisuuden takia. Mitä enemmän mä matkusta näissä maissa, joiden kansat on ylenpalttisen mukavia, sitä enemmän alan arvostaa ylimielisiä ja töykeitä saksalaisia ja sveitsiläisiä... 160 euroa maksaisi menopaluu Singaporeen AirAsialla. Laitan sen harkintaan.

Sairaaralassa ei voi olla laittamatta merkille, että vanhuksia ei näy potilaina lainkaan. Eipä tässä voimakkaasta väestönkasvusta kärsivässä valtiossa juuri vanhuksia olekaan. Sen sijaan käytävävillä on runsaasti äitejä pikkuvauvojen kanssa. (Ja tietysti pari valkoista äijää täälläkin.) Mietin, millaista filippiineillä on tulevaisuudessa kun väestö vanhenee. Miten tämä maa sopeutuu siihen. Vai jatkuuko tolkuton väestönkasvu? Ja miten sitten käy? Muuttavatko kaikki nuoret jättiläis-Manilaan? Vai ulkomaille?

Yllättävän hyvin sitä pärjää näköjään syömättäkin. En ole syönyt juuri mitään kahteen vuorokauteen, mutta ei silti ole nälkä.